Japani on kieli, jota puhutaan pääasiassa Japanissa, jossa sitä puhuu äidinkielenään noin 125 miljoonaa ihmistä. Se muodostaa okinawan kielen ja Ryuukyuu-saarten kielten kanssa oman pienen kielikuntansa, japanilaisen kielikunnan (tai japanilais-ryuukyuulaisen kielikunnan). Japanin kirjoittamisesta voit lukea lisää kirjoitusjärjestelmä-osiossa.
Japanin ääntäminen on yleisesti ottaen suomalaisille varsin helppoa. Kielessä on muutama äänne, jotka eivät esiinny meidän kielessämme ja vastaavasti suomessa on pari äännettä, joita taas ei ole japanissa. Sen sijaan samoja äänteitä on monta (suomalaisen äänneasun mukaan): A, B, D, E, F, H, I, J, K, M, N, O, P, S ja T.
Japanissa ei lainkaan suomen kielen L- ja R-äänteitä vastaavia äänteitä. Sen sijaan japanissa on ns. yksitäryinen R-äänne, joka kuulostaa suomalaisittain lähinnä ”ärrä-vikaisen” lausumalta. Suomenkielisiä nimiä ja sanoja japanin tavuaakkosille muunnettaessa käytetään siis aina suomen R- ja L-äänteiden esittämiseen japanin R-äännettä. Japanissa ei myöskään ole suomen V-äännettä vastaavaa äännettä ja se korvataan yleisesti B-äänteellä.
Japanin kielen G-äänne ääntyy puhujasta ja äänteen sijainnista sanan sisällä riippuen kahdella eri tavalla. Sanan alussa se ääntyy aina G:nä. Sanan keskellä se voi ääntyä joko G:nä tai ŋ:nä (ÄNG-äänteenä).
Äänteet, jotka esiintyvät japanissa mutta eivät suomessa, ovat japanin R-äänne sekä J-äänne. Lainasanoissa suomessakin esiintyy japani CH-äänne. Kaksi jälkimmäistä ovat suurimmalle osalle varmasti tuttuja englannin kielestä, esimerkiksi J-äänne sanassa ”Japan” ja CH-äänne sanassa ”chili”.
Japania latinisoidaan (eli esitetaan latinalaisilla aakkosilla, siis näillä kirjaimilla, joilla suomeakin kirjoitetaan) useimmiten Hepburn-järjestelmän avulla. Tämän järjestelmän on kehittänyt amerikkalainen, englantia äidinkielenään puhuva henkilö, joten järjestelmän avulla latinalaisille aakkosille muutettu japanin kieli ei vastaa äänneasultaan täysin suomea. Suomessa ei ole vakiintunutta latinisointijärjestelmää, mutta japania latinisoidaan useimmiten jonkinlaisilla Hepburn-variaatioilla. Toisaalta on myös joitakin sanoja, joiden kirjoitusasu on vakiintunut suomen kieleen suomalaisen ortografian mukaisesti, esimerkiksi Tokio (ei Tokyo), Kioto (ei Kyoto), Jokohama (ei Yokohama) ja siitake (sieni) (ei shiitake).
Kanjikaverin hiragana- ja katakana-taulukoiden ääntämisohjeet ovat Hepburn-järjestelmän mukaiset. Päädyin tähän ratkaisuun, koska suurin osa japanin kielen opetusmateriaalista (oli se sitten suomeksi tai englanniksi) romanisoidaan suurin piirtein tämän järjestelmän mukaan. Oletan nimittäin että suurin osa sivujeni lukijoista on jossain vaiheessa ennen näiden sivujen lukemisen aloittamista ehtinyt tähän systeemiin tutustua. Lisäksi suurin osa tietokoneiden ja kännyköiden japanilaisten merkkien syöttöjärjestelmistä (IME) perustuu myös Hepburn-järjestelmään, jolloin japanin kirjoittaminen tietokoneella tai kännykällä tulee harjoiteltua samalla.
Erot Hepburn-latinisoinnin ja suomen ääntämiseen välillä ovat seuraavat:
| Hepburn-järjestelmä | Suomen vastaava äänne |
| Y | J |
| SH | Š |
| CH | TŠ |
| J | DŽ |
| R | Yhdistelmä R+L+D tai yksitäryinen R |
| U | suppea U (”U+Y”) |
Japanissa on suomen tavoin lyhyitä ja pitkiä vokaaleita ja niiden välinen ero on yhtä merkityksellinen kuin suomessakin. Pitkät vokaalit muodostetaan lisäämällä toisen vokaalitavun tai konsonantti + vokaali -tavun perään äänteen pidentävä vokaali. Japanissa pitkän vokaalin äänteellinen kesto on hieman lyhyempi kuin suomessa, mutta ei haittaa vaikka vokaalin sanoisikin yhtä pitkänä kuin suomessa.
Vokaalin pituus on aivan yhtä tärkeä asia kuin suomessakin, sillä se saattaa muuttaa sanan merkityksen täysin. Esimerkiksi こうこう [KO-U-KO-U] vs. ここ [KO-KO], いえ [I-E] vs. いいえ [I-I-E]. Pidennettyä vokaalia merkitään hiraganalla kirjoittamalla useampi vokaaliäännettä kuvaava merkki peräkkäin. Katakanalla kirjoitettaessa vokaali pidennetään lisäämällä sen perään ー (Microsoft Japanese IME:n käyttäjät saavat kirjoitettua merkin suomalaisen näppäimistön +?\-näppäimestä). Koska kaikki kanatavut poislukien tavu ん/ン [N] päättyvät vokaaliin, niin vokaaliäännettä kuvaava merkki voidaan kirjoittaa minkä tahansa tavun, paitsi tavu ん/ン [N], perään kuvaamaan pitkää vokaalia.
Hiraganalla kirjoitettaessa vokaalien pidennykset tehdään seuraavasti:
| Pidennettävä vokaali | Pidentävä vokaali | Luetaan |
| あ [か, さ, た...] | あ | AA |
| い [き, し, ち...] | い | II |
| え [け, せ, て...] | い | EE (* |
| う [く, す, つ...] | う | UU |
| お [こ, そ, と...] | う | OO |
Pitkissä vokaaleissa on muutama huomionarvoinen tapaus: おう [O-U] lausutaan ”OO” ja えい [E-I] lausutaan useimmiten ”EE”. Tästä säännöstä poiketaan siinä tilaanteessa kun äänne osuu kahden eri kanjin rajalle yhdyssanassa, eli ensimmäinen kanji loppuu お-äänteeseen ja toinen alkaa う-äänteellä tai ensimmäinen kanji loppuu え-äänteeseen ja toinen alkaa い-äänteellä. Siis esimerkiksi 先生 [SEN-SEI --> SEN-SEE] mutta スペイン [SU-PE-I-N] taikka 子牛 [KO-U-SHI] mutta 行使 [KOU-SHI --> KOO-SHI].
Pitkä vokaali äännetään yleensä kahtenä lyhyenä, mikäli se jää kahden kanjin rajalle, esimerkiksi (” merkitsee kanjien rajaa) 幸運 sanotaan [KO-U”U-N] tai 会意 [KA-I”I].
Japanin äännevalikoimiin kuuluu suomestakin tuttu katkoäänne (engl. glottal stop), jota suomessa merkitään sanan sisällä konsonanttien yhteydessä kaksoiskonsonantilla (kaappi, rusetti) ja vokaalien yhteydessä kahden saman vokaalin olessa perättäin väliviivalla (-) (kuorma-auto, vaihto-oppilas). Muutoin suomenkielessä vokaalien yhteydessä katkoäännettä ei kirjoitettaessa ilmoiteta mitenkään. Katkoäänne on siis hyvin terävä ja ikään kuin ”seinään loppuva” äänne, joka syntyy kun kurkunpää jännittyy. Tätä äännettä merkataan japanissa pienellä TSU-tavulla, eli っ (hiragana) tai ッ (katakana).
Edellämainittu pikkutsu siis ilmaisee katkoäänteen paikkaa eli ”kahdentaa” jälkeensä tulevan tavun konsonantin, esimerkiksi suomenkielen sana ”kukka” kirjoitettaisiin pikkutsuta käyttäen ”kuっka”. Oikean elämän esimerkkeinä pikkutsun käytöstä voivat toimia vaikkapa がっこう [GA-K-KOU] tai ペッカ [PE-K-KA]. Kaksoiskonsonantit ovat japanissa yhtä merkittävässä asemassa kuin suomessakin, sillä koko sanan merkitys muuttuu konsonantin tuplautuessa (vertaa suomen ”mato” ja ”matto” tai ”kuka” ja ”kukka”). Esimerkiksi かこう [KA-KOU] tarkoittaa ”tulenvalo” mutta かっこう [KA-K-KOU] taas ”ulkonäkö”. いたい [I-TA-I] taas tarkoittaa ”kipeä, sattuu” mutta いったい [I-T-TAI] tarkoittaa ”mitä ihmettä?”.
Koska pikkutsu ei ilmaise vain kaksoiskonsonanttia vaan katkoäännettä, niin sitä voidaan siten käyttää myös ilman peräänsä tulevaa konsonanttia. Tällainen tapaus on esimerkiksi hämmästystä ja yllätystä ilmaiseva huudahdus ”あっ” [A + katkoäänne]. Tässä ”あっ” siis tarkoittaa lyhyttä ja terävää A-äännettä, eikä esimerkiksi pitkää vokaalia ”AA”. Tällainen äänne viittaa esimerkiksi vihaiseen tai yllättyneeseen puheeseen. Sama ilmiö esiintyy myös suomessa, esimerkiksi sanoissa ”hernekeitto” (sanotaan siis melkeinpä hernekkeitto katkoäänteen takia, äänne siis osuu sanojen rajalle) tai ”ala-aste” (ei siis pitkällä vokaalilla ja yhteen 'a-laas-te' vaan 'a-la-as-te')
Tavu ”は” (HA) äännetään ”WA” ja ”へ” (HE) äänetään ”E” mikäli ne ovat lauseessa partikkelina. Partikkeli を (WO) äännetään normaalissa puheessa ”O” (eikä siis ”WO”, kuten se yleensä romanisoidaan). Mutta esimerkiksi lauluissa tavun を (WO) kuulee usein äännettävän myös ”WO”. Partikkelin ”は” (HA/WA) ääntäminenkin saattaa vaihdella, jopa samalla henkilöllä kahdessa peräkkäisessä lauseessa! En osaa sanoa, mistä tämä johtuu, mutta itse olen kuullut enemmän ”WA” ääntämistä, joka on huomattavasti yleisempi (tyyliin 99 % vs. 1 %)) kuin ”HA”.
”Yksinäisen N:n”, ん (hiragana) tai ン (katakana), sanotaan usein ääntyvän kuten suomen ”N”. Tämä pitääkin suurilta osin paikkansa, mutta itse asiassa merkillä on viisi erilaista äännearvoa, jotka riippuvat siitä minkälainen äänne seuraa sen perässä. ん/ン:n mahdolliset eri äännearvot ovat ”n”, ”m”, ”ŋ”, ”ɴ” sekä nasalisoitunut versio sitä edeltävästä vokaalista.
ん/ン ääntyy
Tavu ん ei voi aloittaa sanaa, vaan se on aina sanan keskellä tai lopussa.
Äänteet ”U” ja ”I” äännetään hyvin suppeina tai ei ollenkaan, mikäli ne osuvat kahden soinnittoman konsonantin väliin. Soinnittomia konsonantteja ovat k, s, t ja h. Esimerkiksi くつ (KU-TSU) äännetään [K-TSU], すき (SU-KI) ääntyy [S-KI], しち (SHICHI) [Š-TŠI] ja いきました (I-KI-MA-SHI-TA) ääntyy [I-KI-MA-Š-TA]. U jää usein ääntymättä myös sanan lopussa: です ääntyy [DE-S] ja いきます (I-KI-MA-SU) ääntyy [I-KI-MA-S].
Japanin sanotaan usein olevan monotoninen kieli, jossa sanojen ja tavujen sävelkorkeudella ei ole merkitystä. Tämä ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa, sillä sävelkorkeuden vaihtelu saattaa muuttaa jopa koko sanan merkityksen. Tästä huolimatta japani ei kuitenkaan ole tonaalinen kieli, kuten esimerkiksi mandariinikiina, jossa ainoastaan eri sävelkorkeudet erottavat muuten samoin äännettävät sanat toisistaan.
Suunnilleen 80 prosentissa japanin sanoista sävelkorkeus nousee tasaisesti sanan loppu kohden (eli sanojen sävelkorkeus on 平板, tasainen). Lopuissa 20 prosentissa sävelkorkeuspainotus vaihtelee morien (拍) välillä. Mora on tavua pienempi yksikkö, esimerkiksi sanassa じゅんび [JUNBI] on kolme moraa: じゅ[JU], ん [N] ja び [BI]. Huomaa, että yhdistelmätavu じゅ lasketaan vain yhdeksi moraksi! Japanilaiset kutsuvat tätä sävelkorkeuden vaihtelua nimellä 高低アクセント, englannissa käytetään nimitystä ”pitch accent”. En tiedä virallista suomenkielistä termiä tälle ilmiölle, joten kutsun sitä nimellä sävelkorkeuspainotus.
Sävelkorkeuspainotuksia on kolme eri päätyyppiä: tasainen nouseva, nouseva-laskeva ja laskeva-nouseva-laskeva, joita on kahta eri alatyyppiä. Ensimmäisessä alatyypissä sävelkorkeuden lasku alkaa sanan keskellä ja toisessa sanan lopussa.
| Painotustyyppi | Sävelkorkeuden nousu ja lasku |
| 平板式 | sävelkorkeus nousee tasaisesti loppua kohden, ”monotoninen ääntämys”. |
| 頭高型 | ensimmäinen mora on nouseva ja toinen mora ja siitä eteenpäin ovat laskevia. |
| 中高型 | ensimmäinen mora on laskeva ja toinen mora ja siitä eteenpäin ovat nousevia, kunnes sanan viimeisellä moralla sävelkorkeus taas laskee. |
| 尾高型 | ensimmäinen mora on laskeva ja toinen mora ja siitä eteenpäin ovat nousevia, kunnes sävelkorkeus sanan loppuun liitetyn partikkelin kohdalla taas laskee. |
Sanoja, joissa on varsinaisia sävelkorkeuspainotuksia, kutsutaan yhteisnimellä 起伏式. Tämä siis kattaa taulukon kolme viimeistä tyyppiä, 平板式 poislukien.
Seuraavassa, joitakin esimerkkejä sävelkorkeuspainotuksesta
| Sana | Tyyppi | Nousut ja laskut |
| はし 【端】 | 平板式 | はし |
| はし 【箸】 | 頭高型 | ↑は↓し |
| はし 【橋】 | 尾高型 | ↓は↑し↓ |
| かえる 【蛙】 | 平板式 | かえる |
| かえる 【帰る】 | 頭高型 | ↑か↓え↓る |
| いま 【今】 | 頭高型 | ↑い↓ま |
| いま 【居間】 | 尾高型 | ↓い↑ま↓ |
| あめ 【雨】 | 頭高型 | ↑あ↓め |
| あめ 【飴】 | 平板式 | あめ |
| あつい 【厚い】 | 平板式 | あつい |
| あつい 【暑い・熱い】 | 中高型 | ↓あ↑つ↓い |
| もも 【桃】 | 平板式 | もも |
| もも 【股/腿】 | 頭高型 | ↑も↓も |
| はな 【鼻】 | 平板式 | はな |
| はな 【花】 | 尾高型 | ↓は↑な↓ |
| かき 【蛎】 | 頭高型 | ↑か↓き↓ |
| かき 【垣】 | 尾高型 | ↓か↑き↓ |
| かき 【柿】 | 平板式 | かき |
Lisää esimerkkejä voit käydä katsomassa ja kuuntelemassa täällä.
Jostain syystä japania vieraana kielenä opiskeleville opetetaan harvemmin sanojen sävelkorkeuspainotusta ja tästä on usein seurauksena klassinen ulkomaalaisaksentti. Painotuksia ei ole merkitty ulkomaalaisille suunnattuihin oppikirjoihin, sanakirjoihin yms., mutta japanilaisia varten on julkaistu useampikin opus, jossa opastetaan yleiskielen mukaiseen sävelkorkeuspainotukseen. Opiskelijan lähestulkoon ainoa keino oppia oikea painotus onkin siis keskustella mahdollisimman paljon japania äidinkielenään puhuvien henkilöiden kanssa ja matkia heidän puhettaan.
Jos japania äidinkielenään puhuvaa henkilöä ei ole ihan välittömästi saatavilla, niin ei tarvitse vaipua epätoivoon. Internetistä löytyy monta apua itsenäiselle opiskelijalle. 日本語教育用アクセント辞典-sivustolla on japanin opiskelijoita varten suunnattu sävelkorkeuspainotussanakirja, jossa painotukset on merkitty punaisilla viivoilla tavujen ylä- ja alapuolelle. Myös Japanin Yahoo!:n sivuilta löytyvässä 大辞林-sanakirjassa sävelkorkeuspainotukset on merkitty japani-japanisanakirjaan seuraavasti:
| Tyyppi | Merkintä |
| 平板式 | merkitty alaindeksillä [0] |
| 頭高型 | merkitty alaindeksillä [1] |
| 中高型 ja 尾高型 | keskikohdan tai lopun laskukohta on merkitty seuraavasti: Jos laskua välittömästi edeltävä äänne on sanan toinen mora, merkintä on [2]. Jos laskua välittömästi edeltävä äänne on sanan kolmas mora, merkintä on [3]. Jos laskua välittömästi edeltävä äänne on sanan neljäs mora, merkintä on [4] jne. |
Otetaanpa vielä yksi esimerkki, vaikkapa jo edellä mainittu はし. Sanassa on kaksi moraa は ja し. Sanakirjasta etsittäessä sadaan (muun muassa) hakutulokset: はし0 【端】, はし1 【箸】 ja はし2 【橋】. Ensimmäinen はし eli 端 on merkitty alaindeksillä 0, joten se äännetään tasaisesti. Seuraava はし eli 箸 on merkitty alaindeksillä 1 eli ensimmäinen mora (↑は) on nouseva ja toinen laskeva (↓し). Viimeinen esimerkki eli 橋 on taas saanut merkinnän 2. Sen ensimmäinen more on siis laskeva (↓は) ja toinen nouseva (↑し). Lisäksi, jos sanaan liitetään jokin partikkeli, vaikkapa teemapartikkeli は, niin tämä partikkelin ääntämys on laskeva (↓は).
Japanin perussanajärjestyksen sanotaan usein olevan subjekti-objekti-verbi: 私はりんごを食べます, mutta tämä ei pidä ihan täysin paikkaansa. On aivan yhtä oikein sanoa: りんごを私は食べます (objekti-subjekti-verbi). Koska sanojen erilaisia kieliopillisia tehtäviä merkataan partikkeleilla (verrattavissa suomen sijapäätteisiin), sanajärjestys on periaatteessa täysin vapaa. Ainoa sääntö sanajärjestyksen osalta on, että lauseen pääverbi (predikaatti) eli jokin verbi, kopula (eli yhdistäjä) tai i-adjektiivi (kts. lisätietoja adjektiiveista alla) tulee lauseeseen viimeiseksi. Japanin sanajärjestyksen voidaan siis sanoa olevan yksinkertaisuudessaan: verbi. Toki puhekielessä rikotaan tätäkin sääntöä.
Lauseenjäsen, joka on lähimpänä lauseen loppua eli toimintaan johtavaa tekoa (= verbiä), korostuu. Tätä voi verrata suomeen, jossa lauseen alussa oleva lauseen jäsen korostuu: ”Minä syön pullaa” - ”Pullaa minä syön” - ”Syön minä pullaa”. Lause koostuu yksinkertaisimmillaan pelkästään verbistä (待って！, ”odota!”) tai useasta verbistä (着てみてくれませんか？, ”etkö antaisi sovittaa (vaatetta)?”). Itse asiassa japanissa jokainen täydellinen lause päättyy jonkinasteiseen toimintaan ja kaikki tätä toimintaa edeltävät määritteet (kuka, miten, missä, milloin) voidaan jättää pois, mikäli ne ymmärretään kontekstista (= asiayhteydestä). Konteksti on japanin kielessä erittäin tärkeä käsite, sillä kaikki mikä voidaan jättää pois ilman, että ymmärrettävyys kärsii, myös yleensä jätetään pois.
Japanissa verbeillä on kaksi eri aikamuotoa: mennyt (”imperfekti”) ja ei-mennyt (”preesens” ja ”futuuri”), perfektiä voidaan ilmaista erilaisin keinoin. Ei-menneellä muodolla voidaan ilmaista sekä preesensiä että tulevia tapahtumia. Verbeillä on sekä myönteinen että kielteinen muoto. Verbi tulee päälauseessa lauseen loppuun eivätkä ne taivu suvussa, luvussa eivätkä eri persoonissa, mutta muita verbitaivutuksia (kausatiivi, passiivi, volitatiivi...) onkin runsaasti. Verbit voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään: ryhmä 1, ryhmä 2 ja epäsäännölliset verbit. Ryhmän 1 verbit loppuvat aina -う, ryhmän 2 verbit loppuvat joko -える tai -いる ja epäsäännöllisiä verbejä on 2:する (kirjoitetaan harvoin kanjilla: 為る) ja 来る.
Partikkeleita käytetään sanojen perässä ilmaisemassa niiden kieliopillista tehtävää. Yleisiä partikkeleita ovat:
Japanissa on kolmentyyppisiä adjektiiveja. Nämä eri tyypit ovat 形容詞, 形容動詞 ja 連体詞. I-adjektiiveja kutsutaan usein myös adjektiivisiksi verbeiksi tai tilaa kuvaaviksi verbeiksi, sillä ne käyttäytyvät aivan kuten verbit japanin kielessä. Niillä on siis kielteinen ja myönteinen, mennyt ja ei-mennyt muoto jne. I-adjektiivit voivat olla lauseen predikatiiveina (”pallo on iso”) tai ne voivat määrittää substantiivia (”iso pallo”). Ne eivät tarvitse tuttavallisessa tyylissä avukseen kopulaa (eli yhdistäjää) ”olla”, mutta kohteliaassa tyylissä tarvitsevat. Na-adjektiiveja sanotaan myös adjektiivisiksi substantiiveiksi tai näennäisadjektiiveiksi, sillä ne tarvitsevat aina peräänsä kopulan eli yhdistäjän. Jos na-adjektiivi määrittää substantiivia, se tarvitsee nimensä mukaisesti avuksi kopulan ”な” ja predikaattina ollessaan kopula on joko ”だ” tai ”です”, puhetyylistä riippuen. Tosi adjektiiveja eli substantiiveja edeltäviä adjektiiveja on vain muutamia. Ne eivät toisen nimensä mukaan voi olla predikaattina vaan edeltävät aina substantiivia. I- ja na-adjektiiveista voidaan muodostaan adverbejä. I-adjektiivin perään lisätään tällöin tavu ”く” ja na-adjektiivin perään tavu ”に”.
Japanissa substantiiveilla ei ole sukua eikä lukua eli sana 鳥 voi tarkoittaa ”lintu” tai ”linnut” tai sana 木 voi tarkoittaa ”puu” tai ”puut”. Kuitenkin sanan toiston avulla on mahdollista muodostaa joissain tapauksissa monikko: 人 -> 人人 (eli 人々), 木 -> 木木 (木々) tai 島 -> 島島 (島々). (Merkki 々 tarkoittaa, että edeltävä kanjimerkki toistetaan.)
Japanissa ei ole virallisesti lainkaan persoonapronomineja, mutta epävirallisesti kylläkin. Näitä käytetään huomattavasti niukemmin kuin suomen kielessä ja henkilöitä puhutellaan ja heistä puhutaan mieluiten heidän omilla nimillään. Toinen syy persoonaproniminien käytön vähäisyyteen on se seikka, että lauseen subjekti jätetään pois, jos sen vain ymmärtää kontekstista. Persoonapronomineina käytetyillä sanoilla on myös muita merkityksiä, kuten minää tarkoittavalla 私:lla (yksityinen), sinää tarkoittavalla 君:llä (hallitsija) tai häntä (nainen) tarkoittavalla 彼女:lla (tyttöystävä). ”Monikko” voidaan muodostaa lisäämällä joko pääte -達 tai -等. Refleksiivipronomineja on käytännössä vain yksi, 自分. Se voi tarkoittaa myös ”minä”. Myöskään demonstratiivipronominit eli ns. kosoado-sanat eivät taivu luvussa. Ne jakautuvat kolmeen eri sarjaan sen mukaan kuinka lähellä demonstratiivipronominin viittaama asia on kuulijasta ja puhujasta. こ-alkuiset viittaavat siihen, että asia on lähellä puhujaa, そ-alkuiset taas siihen, että asian on lähellä kuulijaa ja あ-alkuiset siihen, ettei asia ole kummankaan keskustelussa mukanaolevan läheisyydessä. Lisäksi on oma ど-sarjansa vastaaville kysymyssanoille. Yleisimmät demonstratiivipronominit on esitelty seuraavassa taulukossa.
| こ | そ | あ | ど |
| これ tämä (tässä) |
それ se (siinä) |
あれ tuo (tuolla) |
どれ mikä? (kolmesta tai useammasta) |
| この (これ+の) tämä (adjektiivinen) |
その (それ+の) se (adjektiivinen) |
あの (あれ+の) tuo (adjektiivinen) |
どの (どれ+の) mikä? (adjektiivinen) |
| こんな tällainen |
そんな sellainen |
あんな tuollainen |
どんな millainen? |
| ここ tässä, tämä paikka |
そこ siellä, se paikka |
あそこ tuolla, tuo paikka |
どこ missä? mikä paikka? |
| こちら tämä suunta/henkilö |
そちら se suunta/henkilö |
あちら tuo suunta/henkilö |
どちら kumpi? |
| こう näin, tähän tapaan |
そう niin, siihen tapaan |
ああ noin, tuohon tapaan |
どう millä tavalla, mihin tapaan? |
Japani on hyvin vahvasti hierarkkinen yhteiskunta ja japanilaiset oppivat pienestä pitäen jakamaan ihmiset eri ryhmiin, karkeasti jaoiteltuna うち:iin eli ”sisäpuoleen” ja そと:on eli ”ulkopuoleen”. Uchiin kuuluvat ovat henkilölle läheisempiä kuin sotoon. Tyypillisiä uchi-soto piirejä ovat vaikkapa oma perhe vs. muut ihmiset, oma koulu vs. muut koulut tai oma työpaikka vs. muut yritykset ja asiakkaat. Yhdellä henkilöllä on siis useita ucheja ja sotoja.
Puheentyylin valitsemiseen vaikuttaa puhujien keskinäisen suhteen lisäksi, puhujan ja kuulijan asema työpaikalla, ikä ja kokemus, samoin se onko puhuteltava tuttu vai ventovieras. Puheen eri tyylit voidaan jakaa kolmeen eri tasoon kohteliaisuuden ja muodollisuuden perusteella. Nämä tasot ovat pelkistetty muoto eli 砕けた語, yksinkertainen kohtelias muoto eli 丁寧語 ja edistynyt kohtelias muoto eli 敬語. 敬語 voidaan jakaa vielä erikseen kahteen alaluokkaan: Kunnioittavaan, 尊敬語 ja nöyrään, 謙譲語, puhetyyliin. Käytän näistä tyyleistä sivuillani seuraavia nimityksiä: くだけたご = tuttavallinen kieli/tyyli, ていねいご = kohtelias kieli/tyyli, そんけいご = kunnioittava kieli/tyyli ja けんじょうご = nöyrä kieli/tyyli.
Eri kielityylejä erottavat erilaisten substantiiveihin liitettävät prefiksien, nimiin liitettävät suffiksien tai titteleiden sekä erilaisten verbien päätteiden ja verbimuotojen käyttö, joista ehkä leimallisin piirre ovat erilaiset verbit ja verbimuodot. Jossain tapauksissa koko sana vaihtuu toiseksi tyylistä toiseen vaihdettaessa, esimerkiksi sana 言う, joka muuttuukin kunnioittavassa tyylissä sanaksi おっしゃる ja nöyrässä tyylissä sanaksi もうしあげる. Substantiiveihin on mahdollista lisätä kunnioitusta ilmentävä etuliite お- tai ご-. お-etuliitettä käytetään japanilaisperästen sanojen yhteydessä ja ご-etuliitettä kiinalaisperäisten lainasanojen yhteydessä. Molemmat etuliiteet tarkoittavat karkeasti suomennettuna ”kunnianarvoisa”. Erilaisia titteleitä on useita erilaisia. Näitä ovat muun muassa:
| さん | Yleisin titteli. Tarkoittaa samaa kuin suomen ”herra”, ”rouva” tai ”neiti”. Käytetään esimerkiksi perheen ulkopuolisten henkilöiden nimissä. Voidaan liittää etu- tai sukunimeen. |
| さま （様） | On edellisen muodollinen versio. Käytetään vain harvoin puhuteltaessa henkilöitä, esimerkiksi silloin jos henkilö on paljon oman aseman yläpuolella. Käytetään yleisemmin kirjeissä ja esimerkiksi vakiintuneessa sanonnassa お客さま. Voidaan liittää etu- tai sukunimeen. |
| くん （君） | Epämuodollinen ja yleensä läheisistä käytettävä titteli. Käytetään nuorista miehistä ja pojista sekä omaa asemaa alempiarvoisista nuorista miehistä ja naisista puhuttaessa. Voidaan liittää etu- tai sukunimeen. |
| ちゃん | Epämuodollinen ja yleensä läheisistä käytettävä さん:in vastine. Käytetään tytöistä tai läheisistä naispuolisista henkilöistä puhuttaessa. Voidaan käyttää aikuisista muutenkin, jos halutaan ilmaista kiintymystä. Liitetään yleensä etunimeen tai lempinimeen. |
| せんせい （先生） | Käytetään puhuteltaessa tai viitatessa opettajiin, lääkäreihin, poliitikkoihin ja muihin ”auktoriteeteihin”. Liitetään yleensä vain sukunimeen. |
| せんぱい （先輩） | Käytetään puhuteltaessa tai viitatessa vanhempiin koulukavereihin tai ylempiarvoisiin työtovereihin. Voidaan liittää etu- tai sukunimeen. |
| こうはい （後輩） | Käytetään puhuteltaessa tai viitatessa nuorempiin koulukavereihin tai alepiarvoisiin työtovereihin. Voidaan liittää etu- tai sukunimeen. |
| どの （殿） | Käytetään muodollisissa asiakirjoissa, kirjeissä sekä tapahtumissa (esim. hautajaisissa). Liitetään sukunimeen. |
Huomaa, että japanilaiset sanovat nimensä järjestyksessä sukunimi etunimi. Kentarou (etunimi) Inoue (sukunimi) voi siis esitellä itsensä 「井上健太郎です。」.
くだけた語:ta eli tuttavallista kieltä käytetään oman perheen ja läheisten ystävien kesken. Myös lapset käyttävät tätä tyyliä riippumatta siitä kenelle puhuvat. Tuttavallisen tyylin tunnistaa parhaiten lyhyestä verbimuodosta eli ns. sanakirjamuodosta, esimerkiksi 行く, 食べる ja 安い. Nimitys sanakirjamuoto tulee siitä, että verbit ja i-adjektiivit löytyvät sanakirjoista tässä muodossa. Tuttavallisessa tyylissä käytetään kopulaa だ väitelauseissa, esimerkiksi 静かだ ja 車だ.
丁寧語 eli kohtelias kieli on puhetyyleistä kaikista turvallisin käyttää keskusteluissa. Tämä tyyli opetaankin usein ensimmäisenä japanin opiskelijoille. Tyyliä käytetään keskusteluissa puolituttujen ja tuntemattomien kanssa. Sen avulla voi ilmaista ja viitata sekä omiin että muiden tekemiin asioihin. Kohteliaan tyylin verbinpääte on -ます, esimerkiksi 行きます, 食べます. Kohteliaassa tyylissä käytetään kopulaa です väitelauseissa, esimerkiksi 安いです, 静かです ja 車です. Tyylissä käytetään myös kunnioittavia etuliitteitä お- ja ご- tietyissä, tavanmukaan liitettä vaativissa subtantiiveissa, kuten お金, お茶 ja ご飯. Puhuteltavien tai puheena olevien henkilöiden nimen perään liitetään kohteliaisuutta ja kunnioitusta ilmentävä suffiksi -さん, mikäli puheena eivät ole oman ryhmän jäsenet.
尊敬語:ta eli kunnioittavaa kieltä käytetään kun puhutaan keskustelukumppanin asioista tai ryhmästä johon hän kuuluu, erityisesti kun puhutaan asiakkaille tai ylempiarvoisille. Kunnioittavaa tyyliä ei voi ikinä käyttää puhuttaessa omista tekemisistä. Esimerkiksi henkilöiden nimien perään liitettävä suffiksi -さん kuuluu kunnioittavaan tyyliin; sen takia sitä ei voida ikinä liittää oman nimen perään. Joitain substantiiveja ei ole kohteliasta käyttää kunnioittavassa tyylissä, esimerkiksi 人:n sijasta käytetään sanaa 方. Verbit muuttuvat kunnioittavassa tyylissä usein aivan toisen näköisiksi kuin kohteliaassa ja tuttavallisessa tyylissä tai yksi verbi saattaa korvata useita kohteliaan ja tuttavallisen tyylin verbejä. Esimerkkinä molemmista tapauksista verbit いらっしゃる ja おいでになる, joista kumpaakin voi käyttää tuttavallisen tyylin verbien 行く, 来る ja いる sijasta. Kunnioittavassa tyylissä on toki erikseen myös oma verbimuotonsa, joka noudattaa kaavaa: お[verbin masu-vartalo]になる. Kunnioitusta voidaan myös ilmaista käyttämällä passiivia. Kunnioittavassa kielessä kopulan です korvaa väitelauseissa でござる, esimerkiksi 車でございます.
謙譲語:ta eli nöyrää kieltä käytetään kun puhutaan itsestään tai omasta ryhmästään esimerkiksi asiakkaille ja se antaa vaikutelman siitä, että puhuja tekee tekemisensä tarkoituksenaan auttaa kuulijaansa. Nöyrässä tyylissä henkilöiden nimien perään liitettävät suffiksit jäävät pois, sillä kuten edellä todettiin, niitä ei voida käyttää itsestä tai oman ryhmän jäsenistä. Myös nöyrässä tyylissä tulee joitakin soveliaana pidettävän tavan mukaisia substantiivimuutoksia, esimerkiksi 人 muuttuu muotoon 者. Kuten kunnioittavassa tyylissä, myös nöyrän tyylin verbimuodot poikkeavat tuttavallisen ja kohteliaan tyylin verbeistä. Esimerkkinä verbin muuttumisesta täysin toiseksi voi olla vaikkapa 参る, joka vastaa verbejä 行く ja 来る. Nöyrässä tyylissä verbit taivutetaan kaavalla: お[verbin masu-vartalo]する/いたす, esimerkiksi 願う muuttuu muotoon お願い致します.
Sivua päivitetty viimeksi 23.8.2015
| Etusivulle | | Takaisin sivun alkuun |
Kysyttavää? Kommentteja? Virheitä? Toiveita? Epäselvyyksiä? Parannusehdotuksia?
- kirjoita foorumille (kirjaudu sisälle tunnuksella "Vierailija" ja salasanalla "kanjikaveri") tai lähetä sähköpostia: kanjikaveri [ät] gmail [piste] com